Vaarallisilla teillä

Sunnuntaiaamu. Piip-piip piip-piip. Tekstiviesti äidiltä klo 09.08: ”Oothan kotona Madridissa turvassa?” Taas niin aikaisin, etten pysty näpyttämään vastausta sängyn pohjalta, ja viesti unohtuu. Paitsi että tällä kertaa ei unohdu, vaan tulee uneen mukaan. Miten niin turvassa? Mitä on tapahtunut? Pää on raskas, mutta katkonaisten uniyritysten jälkeen pakottaudun nousemaan ylös, kun ajatus ei jätä rauhaan. Odottaessani tietokoneen käynnistymistä ajattelen, että tuskinpa mitään on oikeasti tapahtunut. Äitee on vaan taas kerran tullut ajatelleeksi, että tytär elää suurkaupungissa.

Netti-Hesarin etusivu saa räpyttelemään silmiä. ”Ainkin yhdeksän suomalaisturistia kuoli bussionnettomuudessa Espanjassa”. Eikä. Onnettomuuden aiheuttaja oli päihtynyt urpo, joka huvikseen lähti ohittamaan märällä tiellä linja-autoa. Eikä. Tästä lähin lupaan käyttää turvavyötä myös bussissa, aina kun sellainen on tarjolla.

Andalusian-matkallamme pääsiäisenä ajoimme samaista Autovía del Mediterráneota lähes koko etelärannikon mitalta. Vähän ennen Málagaa, kun pimeä tuli ja alkoi sataa, huokaisin helpotuksesta kun pääsin pois ratista. Tuijotin kuitenkin tietä herkeämättä koko matkan, ja lopulta kiemurainen ja kallisteleva moottoritie vei meidät määränpäähämme Tarifaan.

Liikenne on täällä kaoottista. On risteyksiä, joissa kolme autoa rinnan odottaa lamput kiiluen valon vaihtumista. Kaikki kolme ovat matkalla suoraan eteenpäin, mutta kolmikaistainen tie muuttuu risteyksen toisella puolen yksikaistaiseksi. Kaikilla on kiire, ja nopein on paras, joten valon vaihtuessa kaikki kolme painavat kaasua saadakseen tien itselleen.

Pahinta on kuitenkin hälläväliä-suhtautuminen ajamiseen humalassa. Espanjassa baariin lähteminen ei välttämättä tarkoita samanlaisia kalsarikännejä kuin meillä Pohjolassa. Niinpä täällä on myös harvinaista, että joku kavereista olisi kuskin roolissa ja niin viettäisi illan täysin selvinpäin. Täällä kaikki ottavat vähän, tai vähän enemmän, ja sitten katsotaan kellä ratti pysyisi parhaiten suorassa. Onneksi itse asun keskustan tuntumassa, ja joka paikkaan pääsee mukavasti julkisilla tai kävellen.

ETA valkokankaalla

Espanjalainen elokuva Todos estamos invitados (Meidät kaikki on kutsuttu, vapaa suomennos) sai ensi-iltansa huhtikun alussa Málagan elokuvafestareilla. Elokuva kertoo nuoresta baski-terroristista, joka menettää muistinsa onnettomuudessa. Kun poikapolo ei sitten muista edes omaa nimeään, hänelle käy vaikeaksi ymmärtää omien ja kavereidensa tekojen motiiveja, mikä suomalaiselle elokuvankatsojalle on lähes mahdotonta. Elokuva kertoo myös terrorismin tuomitsevan yliopisto-opettajan piinasta, kun itsenäisen Baskimaan toivot vaanivat häntä jokaisen kulman takana. Aika hitchcockia.

Välillä Todos estamos invitados vaikuttaa vain hyvältä saksalaiselta poliisisarjalta, mutta kokonaisuutena se on hyvä elokuva ja mietityttävä tragedia, jonka päättyessä salillinen elokuvankatsojia puree huulta. Erityisesti elokuva ravistelee täällä, missä joka toisella on henkilökohtaiset siteensä baskeihin. Kuinka paljon tässä on elokuvalisää? Voiko näin tapahtua, ja tapahtuuko näin tänäänkin?

Elokuva on kuvattu Baskimaassa, mutta se ei sijoitu mihinkään todelliseen kaupunkiin, vaan tapahtumapaikat on poimittu eri puolilta maakuntaa. Teatterissa vieressäni istunut mies kuiskaili seuralaiselleen aina tuttujen paikkojen ilmestyessä valkokankaalle: ”Tuossa talossa isäni oli töissä” jne. Olisin antanut pennin sen sedän ajatuksista.

Kun elokuva jättää kertomatta (tai tyhmä vaihtari ei vaan ymmärrä) terrorin kaikkia motiiveja, on vaikea uskoa että Baskimaasta todella löytyy tällaisia eugenschaumaneja ainakin kymmenittäin. Kun heitä kuitenkin on aivan oikeasti olemassa, ei voi kuin ihailla elokuvan tekijöiden rohkeutta.

Tykkään juuri tällaisista elokuvista, joilla on siteensä vallitsevaan todellisuuteen. Todos estamos invitados on kuin dramatisoitu dokumentti, jonka punoksiin ujutettu rakkaustarina tehostaa draamaa. Ilman siteitään todellisuuteen... en tiedä olisiko elokuva jäänyt mieleen. Elämyksenä espanjalaisessa elokuvateatterissa, oikeassa mielentilassa, ehdottomasti viisi tähteä.

***** (5 / 5).

Matkustanut oon

Viikonloppuna Murciassa (ja täälläkin kuulemma) oli niin kuuma, että teki mieli riisua kaikki vaatteet. Nyt sää onkin sitten kurja. Kivaa silti olla taas kotona Madridissa.

Olen juuri lähdössä katsomaan flamencoa. Tapaan flamencopaikassa myös saksalaisen ystävättäreni Simonen vanhemmat, ja koitan matkalla muistella kuinka sanotaan saksaksi "Hauska tutustua".